UNELMA

Kuva: Lidia Pietruszewska

Minulla oli unelma. Siitä on jo kauan. 16 vuotta. Silloin aloitin koiranäyttelyharrastuksen. Jokaisella meillä on unelmia. Joku toivoo saavansa oman ponin. Toinen hienon auton. Unelmia on pieniä ja suuria. Minulla oli unelma, että minun koirastani tulisi kansainvälinen valio. Se oli minun mielestäni jotain hienoa ja lähes saavuttamatonta. Se vaatisi tietysti ulkomaan matkoja, ja siihen tarvittaisiin rahaa. Rahaa ei opiskelevalla kolmen lapsen äidillä juurikaan ollut ylimääräistä, vaikka mies kuinka pakertaisi töitä. Unelmaa ei myöskään kotona välttämättä ymmärrettäisi. Onko sellainen unelma tosiaankin jotenkin tärkeä? Eihän se ole tärkeää, ilmankin voi elää, mutta unelma se oli silti.

Karun eli Aken isoisän kanssa sitä yritettiin ja melkein saavutettiin, mutta koiran terveys tekikin tenän. Ulkonäöllisesti se olisi siihen kyllä kyennyt. Unelma oli siis haudattava taas.

Haaveissa oli, että Akke sen tekisi jonain päivänä. Suomesta lähtiessä sillä oli Suomen valious ja kaksi cacibia. Kaksi vielä tarvittaisiin kahdesta muusta maasta. Norjassa se saikin vaaditun meriitin ensimmäisestä näyttelystä ja tulihan siitä samalla Norjan valiokin.

Mistä saisimme sen viimeisen ruusukkeen? Katse kohdistui Ruotsiin, naapurimaahan. Sain houkuteltua isännän mukaan, mutta ei Akesta Ruotsissa tykätty, ei ainakaan tarpeeksi. Ajattelin, että tuleehan noita uusiakin mahdollisuuksia. Ja sitten muutimmekin Ruotsiin. Ilmoitin Akkea muutamaan näyttelyyn, mutta ilmeisesti Ruotsissa ei Akesta tykätä. 14 sertin koiralle tarjottiin sinisiä nauhoja. Hautasin siis taas haaveeni. Ajattelin, etten vie sitä enää koskaan näyttelyyn, enkä välitä mokomasta valion arvosta, jos koira kerran on yhtäkkiä muuttunut aivan vääränlaiseksi. Sama rakas Akke se oli silti ja unelmanikin oli ihan typerä oikeastaan. Suorastaan lapsellinen.

Viime kesänä päätimme Suomen reissun sijasta lähteä Puolaan tapaamaan ystäviämme. Oli kulunut jo muutama vuosi edellisestä tapaamisesta ja ikävä oli kova. Ystäväni kysyi, josko haluaisin mennä Puolassa Aken kanssa näyttelyyn, hän voisi hoitaa paperityöt. Ilmoitin heti jyrkästi, että en missään nimessä. En halua enää mennä näyttelykehään juoksemaan kurkku kuivana ja saamaan taas jotain ikävää kommenttia. En halua lähellekään näyttelykehää enää. Ystäväni sanoi, että hän voi esittää Aken ja hoitaa kaiken, jos vain minulle sopii. Sanoin, että tee niin kuin haluat. Ja hän teki. Näyttelyä edellisenä iltana Akke laitettiin kuntoon, sitä ei olekaan koskaan ennen laitettu näyttelykuntoon, ihan kylmiltään on kehään aina menty. Nyt oli paikalla ammattimainen groomer. Akke pestiin, ja turkkiin laitettiin hoitoainetta ja mitä kaikkea, se kuivattiin ja föönattiin ja puunattiin ja siliteltiin hienoksi. Akke seisoi kärsivällisesti koko käsittelyn ajan ja ihmetteli tohinaa ympärillä.

Seuraavana aamuna lähdettiin aikaisin aamulla Varsovaan. Helle oli paahtava. Sanoin ystävälleni, etten halua nähdä enkä kuulla mitään, koirani on sinun tänään. Kun kehä oli ohi, uskaltauduin kurkistamaan, miten koiralleni on käynyt. Henkeni salpaantui ja sydän hakkasi, sain kyyneleet silmiini, enkä voinut uskoa sitä todeksi. Akke oli saanut sertin ja cacibin ja siitä tulisi näin ollen kansainvälinen valio! Se oli myös rotunsa paras. Minun unelmani oli toteutunut. Minun unelmani oli toteutunut. Minun paras ystäväni ja minun oma Akkeni toteuttivat unelmani. Onnen huumassa lähettelin tekstiviestejä muulle perheelle. Sain vastauksen ”vihdoinkin”. Joskus unelmat voivat muuttua todeksi.

Minun oma FinJW-05 NordJW-05 Fin Ch N Ch Int Ch Akkeni.